Tänään sain vihdoin viimein toteutettua järjestetyn treenin, jonka tarkoituksena oli selvittää, mitä Hunka tekee, kun kentällä on toinenkin koira ja ollaan ilman hihnaa. Yleisissä tokotreeneissä en ole hirvinnyt tätä kokeilla - siinä pelossa, että Hunka lähtee livohkaan ja menee vaikka rähisemään jollekin toiselle koiralle.

 Koekaniineiksi saimme Tiinan ja Nepun (bcn Pikkupaimenen Never Say Never).

 Ennakkoon suunnittelin niin, että pidän Hunkaa ensin hihnassa, teen jotain liikkeitä ja sitten vaivihkaa vapautan sen hihnasta... Mutta sitten tulinkin siihen tulokseen, että ei muuta kuin suoraan tuleen makaamaan, poika heti irti ja katsotaan, mitä tapahtuu...

 Aluksi Hunka oli tietysti hämillään, että hei, mikä tää juttu oikein on... Kentällä on JOKU MUUKIN! Aika kivasti seuraaminen lähti kuitenkin kulkemaan heti alusta, mutta pientä vilkuilua sinne vieruskaverin suuntaan tottakai oli.

 Sitten koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi Tiinaa ja Neppua... Sitten ihan lähelle ja lennosta paikkamakuuseen. Ei ongelmaa. Poika pysyi nätisti omalla tontillaan noin kolmen metrin päässä Nepusta.

 Tämän jälkeen vielä hallittu ylösnousu perusasentoon, sitten varovainen vapautus... Ja siinä vaiheessa Hunka teki ensimmäisen irtioton kohti Neppua!

 Vähän siinä olin itsekin hoo moilasena, että mitä nyt tapahtuu... Mitä minä oikein teen... Mutta tilanne kävi niin äkkiä, eikä siinä tapahtunut mitään muuta kuin että Neppu-neiti (tai siis oikeasti Madame) naisellisesti kiljahti, että mikä musta mörkö siihen kylkeen kapsahti.

 Hunkan lähentely oli ilmiselvästi sellaista nuoren pojan uteliaisuutta, ilman mitään aggressioita tai hyökkäysaikeita. Ja se taas oli huojentava huomio minulle... ;-)

 Ei Hunka tähänkään mennessä ole osoittanut olevansa mitenkään tappelunhaluinen, mutta yhden semmoisen omistaneena pelot asuvat minulla selkäytimessä. Kaikessa Hunkan tähänastisessa koulutuksessa suurin työ minulla on ollut itseni kanssa - oppia pitämään hihna löysällä ja luottamaan koiraansa, joka on briard-uros...

 Tuossa ensimmäisessä luvattomassa lähdössä palautin Hunkan paikoilleen ihan vain äänenkäytöllä ja kieltämisellä. Ja ihan hyvin se tehosi. Sitten saatiin taas liikkua pitkät pätkät ilman, että Hunka yrittikään lähteä.

 Kunnes taas uteliaisuus voitti, semmoisessa puoliksi vapaassa tilanteessa...

 Silloin minä taas olin paremmin varautunut ja ketjupanta lensi pojan jalkoihin.

 Mikään suuri järkytys se ei pojalle ollut, mutta toivon mukaan muistin sopukoihin jäi jotain sen suuntaista, että noin EI SAA tehdä.

 Tämän kokemuksen pohjalta voisin todeta, että jälleen luottamukseni poikaa kohtaan on himpun verran parempi :-) Kyllä se minua kuuntelee.

 Mutta luottamuksen vahvistaminen jatkuu!

 Tiina jo vähän lupaili, että voitaisiin ihan vaikka kerran viikkoon jatkaa näitä kaksin treenejä ;)

 Se olisikin enemmän kuin sata jänistä :-)

 Ja jos Vuorman kennelissä luetaan tätä blogia, niin sinne suuntaan semmoisia terveisiä, että bokserinarttu ja sakemanninarttu olisivat toivomuslistalla koekaniineiksi myös.

 Ennen kuin uskalletaan kokeilla ketään urosta... :o