Venyi vähän pitkäksi tämän jatko-osan kirjoittaminen Viiksi-viikonloppuun. Ja juuri nyt tuntuu ihan siltä, että enhän minä muista enää yhtään mitään koko viikonlopusta… Ainakaan koulutuksellisessa mielessä. Mutta yritän nyt kirjailla joitakin tuntoja, mitä viikonloppu minussa herätti.

 Ensinnäkin: meidän osaltamme kaikki alkoi mennä pieleen jo heti menomatkalla… Aamupuolikuudelta ylös heränneenä hurautin nimittäin Kuopion uutta moottoritien pätkää - Kurkimäelle kääntyvää tienhaaraa odotellessa - aivan liian pitkälle… Vasta sitten, kun seuraavaksi olisin tullut Leppävirralle, aloin hohoilemaan, että nyt on kyllä varmaan tultu jo ohi sen risteyksen, mistä olisi pitänyt kääntyä… Se risteys on nimittäin jäänyt vanhan viitostien varteen.

 No, paikan päälle Viikseen päästiin kuitenkin ihan ajoissa, mutta Hunkan (ja minun) ajatukset olivat kyllä ihan jossain muussa kuin hyvän tottiksen tekemisessä. Hunkan teki mieli haistella hajuja (hei, mikä tää paikka on…) ja minä en osannut oikein päättää, että millä tapaa tässä yritettäisiin nyt jotakin liikettä tehdä.

 En tiedä, teenkö tässä itsestäni julkisen eläimen, jos tunnustan, että taidan sittenkin pysyä jo kertaalleen valitsemallani positiivisen vahvistamisen tiellä… Haluan, että ensisijaisesti meillä molemmilla on hauskaa.

 Mutta ei tämä reissu hukkaan mennyt. Minulle se oli muistinpalautus siitä, että myös kaikki oheiset asiat koulutustilanteelle pitää olla kunnossa ja paremmin mietitty. Mielentilan pitää olla kummallakin osapuolella oikea. Huonona päivänä on parempi olla tekemättä yhtään mitään.

 Ja löytyi tältä reissulta yksi uusi vekotinkin. Semmoinen miniflexiin yhdistetty klikkeri, jota voi painaa myös lapasella ;-)

 (Kuvat: Ville Kuronen)